Paistinpannunjatke aloittaa:

Pitkä matka on tultu. Puolessa välissä elämää. Jotain on opittu. Ehkä, tai ehkei. Joko sen miten ihmiset, lähinnä miehet, saa tekemään juuri niin kuin haluaa. Tai sitten tietää mitä kannattaa haluta, jotta voisi sanoa "aina" saavansa sen.

Olihan tuo viimeisin kaunis suhde. Olihan se niin kauan kuin sitä kesti, niin sitä kauneutta. Vaan eihän sitä jäisi kukaan autonkaan alle, jos osaisi varoa ajoissa. Oli niin ihanan innokas, muisti soittaa monta kertaa päivässä, kysyä: olethan mun, tuli yllättäen työpaikalle tervehtimään, iltahämärissä kävi piipahtamassa. Joo tosi ihanaa, suorastaan fanaattista.

Ja sitten tulikin hetki, jolloin sitä alkoi katua kaikkea mitä ei ollut elämässään tai viimeaikoina tullut tehtyä. Kuten kuntoilla, jotta olisi ollut nopeampi, jaksanut juosta pidemmälle.

Siihenhän jääkin sitten selviytymiskeinoksi kierous. Ja valurautainen paistinpannu.

Ja nyt sitä hämmästelee sitten vieläkin sitä, että saa mennä minne haluaa, puhua kenen kanssa haluaa. Haistattaa vaikka piiiiiiiiitkän v*tun jos siihen mulkeroon sattuu törmäämään. Ja sattuuhan siihen, perässä juoksevaan, pihoilla pyörivään, sukulaisille soittelevaan psykopaattiin.

Niin. Ja saa alkaa tapailemaan miehiä. Kaiken kivan merkeissä.

Ja saa vaikka alkaa pitämään blogia.